Kesä vaan lähenee loppuaan, enkä voi sille mitään. Eikö oikeasti mihinkään voisi heittää kiinni vetokoukkua ja sitoa liinan toista päätä johonkin raskaaseen esineeseen niin, että aika edes vähän hidastuisi? Eilen lekotellessani lappilaisen järven rannalla laiturilla hyvillä mielin sain vihdoin huijatuksi itseni päättämään lähtöpäivän, jolloin matkustan opiskelukaupunkiin etelään. Juuri tällä hetkellä se tuntuu julmalta kohtalolta.

Viikonloppu oli pitkä ja hyvä, oli vähän kesälomamatkan makua. Torstaina ajoimme Miehen kanssa Rovaniemelle käymään napapiirillä ja katsomaan jalkapalloa (me voitettiin, jihuu!) ja jatkoimme sieltä Miehen vanhempien kesämökille. Miehen perhekin tuli viikonlopuksi, ja me jäimme kaksin heidän lähdettyään vielä maanantaiksi ja tiistaiksi.

Siellä pystyin vähän irrottautumaan ahistuksesta, mutta nyt se tulikin takaisin oikein rytinällä kun huomasin lähdön lähenevän liian nopeasti. Enää kaksi yötä täällä! Itkettää joka kerta kun ajattelen sitä, vaikka tiedän että viihdyn opiskeluissanikin sitten kunhan vain pääsen alkuun. Yritän lohduttaa itseäni ajattelemalla kaikkea sitä materiaa mitä olen luvannut itselleni: turkoosi-ruskea-valkoisen Teema-astiaston alun, kihartimen ja vohveliraudan. Ja jälleennäkeminen oman ompelukoneeni kanssa!

Mutta Mies jää tänne vielä muutamaksi viikoksi, ja äiti ja isä ja kaikki! Nyyh. JättiNYYH!

P.S. Arpaonni sentään muistaa vielä minua. Voitin viikonloppuna kyläjuhlien arpajaisissa poronluisen kaulakorun. Lotto vetämään!