Kesä
vaan lähenee loppuaan, enkä voi sille mitään. Eikö oikeasti mihinkään
voisi heittää kiinni vetokoukkua ja sitoa liinan toista päätä johonkin
raskaaseen esineeseen niin, että aika edes vähän hidastuisi? Eilen
lekotellessani lappilaisen järven rannalla laiturilla hyvillä mielin
sain vihdoin huijatuksi itseni päättämään lähtöpäivän, jolloin
matkustan opiskelukaupunkiin etelään. Juuri tällä hetkellä se tuntuu
julmalta kohtalolta.
Viikonloppu oli pitkä ja hyvä, oli vähän kesälomamatkan makua.
Torstaina ajoimme Miehen kanssa Rovaniemelle käymään napapiirillä ja
katsomaan jalkapalloa (me voitettiin, jihuu!) ja jatkoimme sieltä
Miehen vanhempien kesämökille. Miehen perhekin tuli viikonlopuksi, ja
me jäimme kaksin heidän lähdettyään vielä maanantaiksi ja tiistaiksi.
Siellä pystyin vähän irrottautumaan ahistuksesta, mutta nyt se tulikin
takaisin oikein rytinällä kun huomasin lähdön lähenevän liian nopeasti.
Enää kaksi yötä täällä! Itkettää joka kerta kun ajattelen sitä, vaikka
tiedän että viihdyn opiskeluissanikin sitten kunhan vain pääsen alkuun.
Yritän lohduttaa itseäni ajattelemalla kaikkea sitä materiaa mitä olen
luvannut itselleni: turkoosi-ruskea-valkoisen Teema-astiaston alun,
kihartimen ja vohveliraudan. Ja jälleennäkeminen oman ompelukoneeni
kanssa!
Mutta Mies jää tänne vielä muutamaksi viikoksi, ja äiti ja isä ja kaikki! Nyyh. JättiNYYH!
P.S. Arpaonni sentään muistaa vielä minua. Voitin viikonloppuna
kyläjuhlien arpajaisissa poronluisen kaulakorun. Lotto vetämään!
keskiviikko, 23. elokuu 2006
Kommentit