On ollut hiljaista. Koulu on teettänyt työtä niin, ettei ole jäänyt aikaa millekään raportoimisen arvoiselle toiminnalle, mietteelle tai edes käsitöille.

Simpukkahuivi on valmis. Tekisi vain mieli virkata siihen jonkinlainen reunus kun en oikein hapsuista tykkää. Se on myös päättelemättä ja pingottamatta. Innostus on vähän laantunut. Saan sen tänne blogiin asti ehkä joskus ensi vuonna.

Aikaa ja energiaa on vienyt myös matkan järjestely. Kunhan Dr. Philiä katsellessa pakkaan tuon vaate- ja tavarakasan mallikelpoisesti matkalaukkuun, alan olla valmis perjantaiaamun lennolle. Sitä ennen edessä on työntäyteinen ja pitkä päivä dokumentin kuvauksissa huomenna, ja torstaina toivottavasti hieman romantiikkaa Miehen kanssa ennen toista kolmen viikon erossaoloa (yksi mokoma on siis jo takana).

Olen tullut siihen tulokseen, etten pidä erityistä matkablogia. Old school -päiväkirja tuntuu paremmalta, koska sitä voi kirjoittaa missä vain, vaikkapa automatkojen aikana. Yksityisyytensä vuoksi olen sille myös rehellisempi eikä tarvitse miettiä mistä haluan ja saan tehdä julkista. Tänne ehdin varmasti laittaa välikuulumisia, varsinkin jos löydän hyviä lanka- tai kangaskauppoja!

Matkan päämäärä ja tarkoitus ei sentään ole salaisuus. Perjantain lento suuntaa Tel Aviviin, josta matka jatkuu Länsirannalle Beetlehemiin. Siellä tulen työskentelemään seuraavat kolme viikkoa kehitysyhteistyöprojektissa.

Vähän jännittää uudenlaiseen työhön ja vieraaseen kulttuuriin meneminen, mutta uskon kaiken menevän hyvin. Viime viikko kotiseudulla meni perheen vakuuttamisessa siitä, että sinne on turvallista mennä siitä huolimatta, millainen tilanne paikan päällä on. Itseäni ei pelota, vaan odotan melkoista kasvun paikkaa. Uskallan jo etukäteen sanoa, että tulen tutuksi sellaisen elämänmenon kanssa, josta täällä ei osaa nähdä edes painajaisia. Sen lisäksi luvassa on tietysti maistiainen paikallista arkea, joka ilman miehityksen tuomaa kurjuuttakin on hurjan erilaista kuin oma elämäni täällä.