Kyllä on hankala olo! Näin vaikeaa ei olekaan ollut pitkään aikaan, että henkeä ahdistaa ja itkukin varmaan tulisi jos antaisi tulla.

En edes ole kellunut koko viikonloppua huoletonna, vaan tehnyt parikin eri koulutehtävää, joten ihan puun takaa arki ei pääse tulemaan. Silti on vaikea olla. En millään haluaisi taas huomenna kiihdyttää itseäni toimivaksi. Miestäkään en olisi millään halunnut päästää lähtemään. Kaksi yötä vierekkäin on niin vähän. Tähän se kesä (ja saman katon alle muutto) prkl!

Aiemmin tänään, kun sunnuntaiangsti ei ollut vielä iskenyt, tein Miehen avustuksella ruotsintehtävää. Tai oikeastaan Mies teki ja minä nyökyttelin ja kirjoitin muistiin. Olen ruotsinkielessä lähes ummikko ja opettajani ottaa opetussuunnitelman turhan tosissaan. Aivan kuin pian valmistuvilla ihmisillä ei olisi parempaakin tekemistä, kuin kääntää monen sivun tekstiä, jossa on hankalia sanoja ja lauserakenteita!

Joka tapauksessa, tuon monen tunnin pakertamisen jälkeen minua saa muistuttaa tuosta urakasta, jos joskus epäilen Miehen rakkautta itseeni. Kukaan, joka ei välitä oikeasti ei olisi jaksanut setviä noin tympeää tehtävää kanssani, varsinkin kun itse enimmäkseen tuskastuin, kiemurtelin ja vinguin sekä uhkasin ruveta pillittämään, polttaa paperit ja jättää koulun kesken. Lauantaina tehtävän teko päättyi siihen, kun kypsästi heitin lyijykynäni toiselle puolelle huonetta ja potkin vihkon ja paperit sängyltä lattialle harmistuksen kyyneleet silmissäni epätoivoon vaipuneena. Itse en varmaan olisi jaksanut "aikuista" käytöstäni, mutta kiva että joku jaksaa.

Itseasiassa Mies ei ole ikinä milläsinkään kun minä nousen puihin. Se on niin ihmeellinen ja ihana. :)