Juhlahumua! Täytin tänään kokonaisen neljännesvuosisadan. Pidin myös moneen vuoteen ensimmäiset synttärikutsut, hulinaan osallistui kaksi ystävätärtä. Miehen kanssa juhlitaan sitten erikseen viikon kuluttua, kun taas nähdään.

Oli tarkoitus kuvata kaunis pitopöytäni - uudelle pöytäliinalle katetut mukit, lautaset, feta-pinaatti-parsakaalipiiras ja porkkanakakku. Vieraan saavuttua ennen piiraan kypsymistä en kuitenkaan enää viitsinyt huseerata kameran kanssa. Mautkin olivat hyvät, vaikka seuraavaan porkkanakakkuuni etsinkin ehkä toisenlaisen ohjeen sille tuorejuustosysteemille.

Sain lahjojakin! Kimpun ihanan tuoksuvia violetteja tulppaaneja, sekä tyylikkään James Dean -silmälasikotelon.

Juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet ja näin reilut 12 tuntia syntymän tasahetken jälkeen on hirmuisen hyvä mieli.

Oli kivaa olla ystävien seurassa, varsinkin, kun juuri eilen illalla mietin erakoitumistani. Aihe tuli mieleen, kun huomasin ennen nukkumaanmenoa, että vietin juuri kaksi viikonloppuiltaa aivan yksinäni ilman mitään suurempaa syytä (varhaista aamuherätystä tai vastaavaa). Ei tullut mieleenkään soittaa kenellekään ja hankkiutua sosiaaliseksi. Viihdyn muutenkin aina vaan enemmän ja paremmin keskenäni. Pidän kyllä kanssakäymisestä ja minulla on ystäviä, mutta hekin ovat viime vuosina valikoituneet sellaisiksi ihmisiksi, jotka eivät kaipaa koko ajan elämää ympärilleen. Toisaalta moni ystävä on fyysisesti kaukana, eikä sinänsä vilkas messengerviestintä ole sama asia kuin olla toisen ihmisen kanssa. Ja surullista kyllä, yhdestä semmoisesta paljon seuraa ja huomiota kaipaavasta tytöstä olen päässyt vieraantumaan niin, ettei enää oikein löydy yhteisiä puheenaiheita, vaikka nuorempina olimme kuin paita ja peppu. Hän on lipunut kauemmaksi, koska minä olen muutaman vuoden takaisena vaikeana kautenani käpertynyt kolooni ja sitten vain tottunut omaan tilaan ja alkanut tarvitakin sitä.

Vaikka muutos on tapahtunut luonnostaan ja olen ihan tyytyväinenkin näin, se on vähän pelottavaa. Jäänkö ennen pitkää kokonaan yksin, jos en muista pitää tarpeeksi yhteyttä? Vai ymmärtävätkö ne rinnalle jääneet  minua niin, että hyväksyvät minut näin?